Onnekseni maanantaipäivä ei ollutkaan harmaan synkeä kuten eilinen vaan tavattoman kirkas ja kaunis päivä. Matematiikan tunnilla kurkkailin ulos ikkunasta, ja haaveilin jo Kafkan jälleennäkemisestä sekä tulevasta päivästä. Olin suunnitellut meille pienen esteharjoituksen äidinkielen takasivuille, ja ratsastusreissusta tulisi vauhtinhuumainen kokemus! Pian kello pirisi ilmoittaakseen tunnin olevan päättynyt, ja kiireiset koululaiset hurrasivat ilosta sekä tuolit raapivat ilkeästi maata.
- Hei Kikka!, kuului takaani tuttu ääni.
- Hei vain Heini ja Lotta, tervehdin takaisin Witherben tallityttöjä, joihin olin tutustunut.
- Tulethan tänänä tallille?, tytöt kysyivät miltein samaa aikaa.
- Enhän minä Kafkaa voi yksinkään jättää!, naurahdin vastaukseksi.
- Oletko suunnitellut mitä tälle päivää? Ratsastatko?
- Kyllä ajattelin Kafkan liikuttaa kentällä esteiden merkeissä.
- Hienoa! Pääsisinkö minä kanssasi hyppimään? Mari lupasi, että saan palkaksi eilisestä ratsastaa Veeralla!, Heini hihkui.
- Joo, tule! Siitä tulee huisin mukavaa. Nähdään tallilla pian!, innostuin ja vedin takkini ylle.
Tallikäytävällä seinää vasten omissa oloissaan nojasivat musta yleissatula, meksikolaisella turpahihnalla varustetut suitset, jänne- ja hivutussuojat sekä musta kypäräni. Sain siivottua Kafkan karsinan, ja vein sinne vielä puhdasta purua alusiksi, jotta tamman varmasti kelpaisi nukkua yön ylitse. Mari olikin kerennyt jo laittaa iltaruoat valmiiksi omiin kippoihinsa rehuvarastoon, joten aikaa säästyi siinäkin. Nappasin Kafkan keltaisen, iloisen värisen riimunvarren mukaan ja suuntasin matkani kohti laitumia. Minun oli pakko pysähtyä aidan viereen ihailemaan punaruunikkoa tammaa, joka painoi turpansa kiinni ryntäisiin, ja hyppäsi siitä suoraan pystyyn huitoen etujaloillaan ilmaa. Nopeasti se laskeutui kevyesti alas, ja lähti laukkaamaan ympäri laidunta. Ja mitenköhän minä tämän saisin edes kiinni?
"Kafka, tule syömään!", yritin houkutella luokseni korskuvaa tammaa, joka mukanaan villitsi muutkin hevoset. Astuin laitumen valkeiden aitojen sisään, ja yritin rauhoitella ympäriinsä juoksevaa hevosta, jonka häntä viuhahteli kuin siluetti kirkkaalla taivaalla.
- Anna sen rauhottua. Tule vaikka komeroon, kuului yllättävä ääni takaani, jota säikähdin.
- Kyllä se pian rauhoittuu.., tokaisin nopeasti vastaukseksi lehahtaen punaiseksi kuin kesäinen ja kypsynyt puolukka.
- Kuinka vain, Mikke hymyili ovelasti ja pyöritteli päätään.
Mikke oli tallilla pyörivä kahdeksantoista vuotias poika, joka pyörii siellä aivan vain taskurahan toivossa. Mutta miksi ihmeessä, kun hän omistaa Cadillacin? Sen siniset silmät olivat kuin ulkomaiden meri, ja tunnettiinhan se Witherben naissankarina. Sen vitsit oli kuuluisimpia kaikista, ja olihan se kerennyt jo seurustella entisen hoitajan, Riinan, kanssa.
Päätin kumminkin lompsia kohti punaista tallirakennusta odottamaan, että vauhkot hevosen rauhoittuisivat.
- Mistä sinä mitään hevosista tiedät? Puuhailet vain niiden juoksijoiden kanssa, sanoin Mikelle, joka vangitsi minut upeilla silmillään.
- Jokaisella meillä on salaisuudet. Eivät ne papitkaan syyttömiä ole, ja hän naurahti makeasti.
- Mm.. Totta sekin. Onko Heiniä muuten näkynyt?
- En ole nähnyt. Kyllä se pian tulee, Mikke vakuutti
- Mihin kiire?, hän vielä kysyi perään.
- Ei kun me lähdetään kentälle hyppimään Kafkan ja Veeran kanssa, sanoin innokkaana.
- Äh! Lähtekää ajamaan!
- Kafkaa ei ole opetettu ajolle, ja se on aivan ratsuhevonen, sanoin ivallisesti ja hieman muristen.
- Okei okei, ota rauhassa!, Mikke sanoi.
"No niin tamma!", lausahdin kerskuvalle Kafkalle, jolla vieläkin olisi ollut menohaluja laukata häntä tötteröllä ympäri laidunta muiden kanssa. Se tepasteli vierelläni kohti tallia roiskuttaen ratsastushousuilleni loskaa. Kaviot rapisivat hiekkasekoitteessa, jota oltiin talven mittaan siroteltu jäälle etteivät ihmisten olisivat kokoajan nurin, ja makaisi omalla takamuksellaan valitellen kipeitä paikkoja. Kafka hörisi pienesti kunnes päästi kunnon hirnahduksen muille, ja kiersi minut ympäri. "Rauhoitu, kohta lähdetään hyppäämään", sanoin rauhattomalle hevoselle.
Päästin Kafkan hetkeksi aikaa karsinaansa, kun kävin hakemassa varusteiden vierelle vielä harjaämpärin, jotta saisin harjattua tammani ennen ratsastusta. Samassa Heini ilmestyi tallille, ja lähtikin hakemaan Veeraa laitumelta, jotta pääsisimme lähtemään. Pian puheensorina ja kavioiden kopse rikkoi täydellisen hiljaisuuden, kun porukka alkoi tulla hoitamaan hevosia. Nappasin Kafkaa keltaisesta riimustaan, ja talutin sen käytävällä seisomaan. Hetkessä Veera ja Kafka seisoivat käytävällä valmiina odottaen ratsastajiaan.
- Voi miten hyvässä kunnossa kenttä on, vaikka ilmat ovat olleet kamalia!, innostuin.
- Totta! Mari ja Jossu pitävät siitä hyvää huolta, sillä onhan täällä tuntejakin jos muistat, Heini nauroi räväkästi.
- Enhän minä tyhmä ole!, tivasin ja kikatin itsekin Kafkan selässä.
Hevoset kävelivät rauhassa ympäri kenttää minun ja Heinin letkautellessa hauskoja vitsejä tai muistoja viime viikon illasta, kun makoilimme hoitajahuoneen sohvalla loimet päällä. Lotta ja Janni nojautuivat kentänaitaa vasten tullakseen seuraamaan hyppyjämme.
- Tulisivat ne tuolit jo kentän vierelle!, Lotta marisi.
- Älä muuta sano! Jalkoihin sattuu jo nyt, yhtyi Janni Lottaan.
- Onpas täällä hevosen selässä mukavaa!, naurahdin ivallisesti närkästyneille tytöille.
Painoin pohkeeni Kafkan kylkiin, jolloin se nosti kauniin ja kevyen ravin. Ravasimme voltteja sekä muutamia kiemurauria esteiden ympärillä, ja yritin saada tamman rennoksi ja taipuisaksi. Ravin jälkeen siirsin hevosen laukkaan, ja tanner tömisi meidän mennessämme Jannin ja Lotan ohitse, jotka huokailivat omien ratsujensa perään. Miksi heidän pitikään antaa niille tämä päivä vapaaksi? Suuntasin kohti ensimmäistä okseria, ja nojauduin eteenpäin. Puhdas! Kiljahdin mielessäni, ja kaarsin Kafkan takaisin lyhyelle sivulle, josta ylittäisimme saman esteen vielä kertaalleen. Kafka nelisti rauhallisesti, ja otti muutaman lisäaskeleen ennen estettä. Liisimme esteen ylitse, ja Kafka viuhtoi hännällään terhakasti onnistuessaan sekä painoin turpaansa alaspäin. Suuntasin katseeni pystyesteelle, ja hyppäsimme sen ylitse.
- Minäkin haluan oman hevosen! Kuten vaikka Veeran.., Heini huokaili, kun siirryimme hyppyjen jälkeen käyntiin.
- Toivoin itsekin sitä vuosi sitten, ja sainkin lahjani, iloitsin.
- Pitäisikö meidän Kikka lähteä kävelemään loppukäynnit maastoon? Jos käytäisiin Korhosen kyläkaupan kautta hakemassa Jaffaa?, Heini ehdotti.
- Sopii paremmin kuin hyvin! Tämä hyppytreeni olikin niin kevyt, sanoin ja katosimme pian varjoina maastotielle Jannin ja Lotan jäädessä katsomaan peräämme. Kävelimme rauhassa Viitatietä pitkin muutamien autojen huristellessa ohitse. Onneksi Vihtamäki oli niin pieni kylä, ettei vastaan tullut kuin korkeintaan pari autoa sekä tusina lenkkeilijää. Taitoimme reittiä koivupuiden reunustamaa tietä pitkin, ja kaviot kopsahtelivat epäsäännöllisesti aukeeseen asvalttitiehen.
Kyläkaupalle saapuessamme sidoimme Veeran ja Kafkan kiinni puuaitaan, jota jatkui vain pari metriä. Ilmeisesti ei ollut Taina jaksanut sitä tehdä loppuun.
- Hei Taina! Tultiin hakemaan Jaffaa, kun takana on niin raskas hyppytreeni, Heini naurahti.
- No hei tytöt! Kävellenkö te tulitte näin pitkän matkan?, Taina kauhistui.
- Ei toki! Kafka ja Veera seisovat tuossa aidassasi kiinni, Heini sanoi, ja samassa Taina kurkkasi kaupan ikkunasta ulos.
- Voi kun ne ovatkin upeita!, Taina sanoi, ja lähti hakemaan meille kaksi Jaffa- pulloa.
- Kiitos!, kiitimme Heinin kanssa, ja vieritimme kolikot tiskille.
Oli aika lähteä kävelemään takaisin tallia ettei pimeä yllättäisi meitä selän takaa. Reissu takaisin onnistui yhtä hyvin kuin tullessaankin, ja matka tuntui taittuvan paljon nopeampaa.
Tallille päästessämme riisuimme hevoset, ja harjailin Kafkaa vielä. Syötin sille muutaman herkkuporkkanan palkkioksi hyvästä käytöksestä, ja halasin sen lihaksikasta kaulaa.
- Tulen pian takaisin! Menen levähtämään vain hoitajientupaan, sanoin Kafkalle, joka painui karsinaansa maate piehtaroidakseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti