Sähköä ilmassa

Maisa yritti saada satulaa Turpon selkään, mutta ruuna luimisteli ja näykkäisi keltaisilla hampaillaan.

"Hyi olkoon!", tyttö hyppäsi kauemmas ja oli pudottaa käsistään satulan.

"Mikä sua vaivaa tomppeli? Lopeta heti!" Hevonen luimisteli ja ruskeissa silmissä oli ikävä tuijotus. Hevonen oli jälleen inhottavalla päällä.

"Eikö se tottele?", kuului Jessen  rauhallinen ääni karsinan ovelta.

Poika oli tullut paikalle niin hiljaa, ettei Maisa häntä ollut huomannut. Maisa vilkaisi Jesseä. Häntä pelotti.

"Ei! Mutta Turpo on hurjalla päällä. Älä vaan mene lähelle, ettei se pure sinua. Tässä saa olla henkensä kaupalla.", Jesse hyppäsi karsinaan välittämättä hevosen uhkailuista.

"Minä autan sinua", poika lupasi.

Turpo hyppäsi pystyyn luimistetuin korvin ja naksautti hampaita ilmassa.

"Ole nyt siinä!", Jesse komensi hevosta.

Hän ei pelännyt, vaan syöksyi tytön ohitse ja hyppäsi kiinni hevosen turpaan. Sitä näkyä Maisa ei unohtaisi pitkään aikaan. Turpo näytti pelästyneeltä ja lakkasi luimimasta. Mahtoiko se pelätä vai kunnioittaa Jesseä, Maisa mietti. Hän oli pitkästä aikaa hämmentynyt.

Turpo säikähti ja kävi istualleen, mutta päättäväinen poika roikkui kiinni hevosessa. Eikö Jesse pelännyt hevosen hampaita lainkaan? Maisa ei voinut kuin ihmetellä. Yhdessä kiitävässä hetkessä poika  sitoi kiinni Turpon kalteriin. Sitten hän pyyhki kädet housun takalistoon ja virnisti Maisalle.

"Nyt se on valmis satuloitavaksi. Turpo vain pelotteli sinua."

Tyttö tuijotti ihastuneena Jesseä. Kulkiko Maisa huput silmillä, vai miksi hän ei ennnen ollut huomannut, miten söpö poika oli? Ihan veljensä näköinen. Kummallinen väristys kävi hänen lävitseen. Oli pakko vastata pojan hymyyn, jolla oli kauniit silmät, pohjattoman siniset, kuin kesätaivas...

"Vau!", Maisa sai viimein sanotuksi. "Olet vielä hevosmieskin."

Jesse virnisti, vilkaisi kulmainsa alta pitkään ja meni pois. Maisan piti nipistää itseään, sillä hän tuijotti yhä pojan perään. Oliko pojasta kehkeytymässä teini-ikäinen komistus?

"Tästä talli menee sekaisin", Maisa sanoi.

Hän satuloi Turpon, mutta ei saanut ajatuksiaan irti pojasta. Oliko Jesse tehnyt ensimmäisen valloituksen samaan tyttöön kuin isovelikin?

Tervetuloa Harmaarantaan Slecna!

Tallin takaa nousi kuumottava, kellertävä aurinko värjäten maastot houkuttelevan värisiksi. Viileän yön jäljiltä pihassa leijaili sumua, joka sai Harmaarannan näyttämään maalaisromanttiselta, mutta samalla salaperäiseltä. Tällä tilalla olisi monen monta kerrottavaa tallitytöille kuin muillekin vierailijoille. Ulkona laiduntelevat hevoset odottivat aamuruokiaan kuumeisesti ja ne kiersivätkin kehää laitumen portilla.

"Tänään olisi suuri päivä tulossa, poniset", Jupe leperteli kaviokkaille, jotka viskoivat päätään merkiksi siitä, että nälkä kurni jo vatsaa. "Heh, odottakaahan hetki, avaan ensin vain tämän veräjän...", Jupe mumisi ja silitti vastassa olevan Piretan sileää otsaa. "Mulle tulee uusi kilpahevonen, jolla kilpailemisen kunnia kuuluu Artsille. On se vain pätevä ratsastaja. En ihmettele kuinka Kikka onkin siitä niin innoissaan...", tallinomistaja jatkoi ja jakoi ämpäristä kauroja onnellisille poneille.

Tänään olisi suuri päivä Harmaarannan ponitallilla, kun kermakarkin värinen Senna muuttaisi tiluksille. Tallitytöt puhisivat jännityksestä ja ponitkin vaistosivat sen. Uuden kilpahevosen asuttaminen talliin sai Artsin sukat pyörimään jaloissa, sillä hän tulisi pääasiallisesti kilpailemaan tällä upealla hevostammalla. Englannin länsipuolelta, Shropshiresta muuttava Slecna Ziu olisi pian Harmaarannan pihassa Jupen ajaessa sinistä maastoautoa. Tytöt miettivät kuinka Englannista Suomeen lento olisi mennyt ja minkälainen hevospersoona tallipihassa pian olisi. Jupe on ollut liian salamyhkäinen tämän hevoshankinnan kanssa!

Ei mennyt kauaa, kun kahden aikaan päivällä pihaan kurvasi maastoauto, jonka ratissa oli Jupe. Tuulilasin takaa huomasi jo leveän, onnellisen hymyn. Milloin viimeksi tallinomistajalla olisi ollut noin iloinen katse? Päkä haaveili saavansa uudesta hevosesta hoidokin Muffen myynnin jälkeen. Kikka pyöritteli mielessään uutta hummaa ja Artsia kilpakentillä. Maisa puolestaan pureskeli kynsiään kuten tyttö teki aina, kun häntä jännitti suunnattomasti.

"Tattaraa! Täällä on Slecna Ziu eli Senna", Jupe huusi iloisesti. Artsi meni avaamaan lastaussillan ja takapuomin, jotta hevonen saataisiin laskettua maankamaralle. Ensimmäiseksi tytöt huomasivat tumman, silkkisen hännän.
"Vau, onko se musta!?", Maisa ärähti jännitykseltään.
"Heh tai jos se onkin kimo, jolla on musta häntä?", Jupe naurahti ja iski silmää.
Kotvasen kuluttua Jupen käsissä seisoi valloittavan kaunis, kermakarkin värinen hevostamma. Päkän silmät kiiluivat kirkkaasti, Maisa kiljahti ihastuksesta ja muut tytöt juoksivat silittämään silkkistä Slecnaa. Artsi, hevosen kilpailijana, tutki Sennan runkoa ja rakennetta sekä jalkoja. Ilmeisen hyvälle se vaikutti, kun mies nosti peukkuaan Jupelle ja sanoi:" Hieno. Tällä me kerätään oikea pysti- ja ruusukeseinä!"

Jupe talutti vaaleanpunaturpaisen tamman ruohikkotarhaan, josta se pääsisi tarkkailemaan tallin muita hevosia. Päästessään vapaaksi tarhaan Senna viuhtoi pari kertaa hännällään ja nosti komean ravin. Hetken aikaa se juoksi tarhassaan häntä tötteröllä, pää koreasti ylhäällä ja hirnahteli kimakasti hevostovereilleen. Ei aikaakaan kunnes se laski päänsä kuontaloon ja alkoi nyhtämään vihreää ruohikkoa. Se oli sellainen tutustumisrituaali.

Tallipäivä

Harmaarannan ponitallin pihassa oli kova puheensorina. Tallitytöt olivat kokoontuneet talliseinän vierustalla oleville penkeille puutarhapöydän ääreen, jota suojasi valtaisa aurinkovarjo. Pöytä notkui erilaisia mehuja ja herkkullista syötävää. Jupe oli kerrankin ajatellut apureitaan ja tuonut äitinsä uunituoreita syötäviä tallillekin asti! Maisa kertoi eilisestä kommelluksesta Turpon kanssa ratsastuskentällä, Päivi eli Päkä marisi liiasta kuumuudesta, Salla ja Katri suunnittelivat tälle päivälle uittoreissua Harmaarannan järvelle ja Hanna jutteli Artsin kanssa tulevista estekilpailuista.

Hento tuuli pyöritteli hevosten harjoja lempeästi ja hännät huiskivat ittiäisiä pois. Onneksi pollet oltiin kumminkin heti aamusta suojattu ötökkäsumutteella ja sitä sai käydä kokoajan ruiskuttelemassa hevosten ryntäille ja vatsan alle. Kafkan ryntäät ja kaula oli aivan syöty, Päkän hoitoponi Muffe näytti hassulle ufopuvussaan, jota ötökkäloimeksikin kutsuttiin. Tuo kaunis, kimo poni kun oli niin herkkä kesäisin kaikille itikoille... Kirjava Turpo pupelsi heinää huimalla vauhdilla vanavedessä tulevan Remun kanssa. Muut ponit olivat lähinnä metsäpalstan vieressä varjossa, piilossa kuumottavalta auringolta.

"Päkä, ootsä huomannu et Muffe on myynnissä?", Jupe aloitti varovasti keskustelun nyrpeän naaman omistavalta ponitytöltä.

"Sä et oo tosissas! Sä et voi myydä sitä!", Päkä kirkaisi kauhistuneena ja sen silmistä paistoi samaan aikaan viha kuin pelkokin.

"Valitettavasti olen. Muffe tarvitsee huomattavasti enemmän valmentautumista mitä se meiltä saa, ja kun se on niin kykenevä kilpaponi...", Jupe selvitti.

"Älä valehtele! Mä käsken äitin ostaan sen mulle! Mä voin kisata sillä ja valmentautua ja...", poninhoitaja kiljui.

"Mä soitin Päkä teidän mutsille. Ja tarjosin sitä heti. Mut ei teillä kuulemma ole aikaa tai varaa ottaa nyt ponia, kun kauppaketjukin tuottaa vain miinusta", Jupe kertoi.

"Mä pidän äitille puhuttelun! Mä haluan Muffen!", Päkä jatkoi.

"Otahan ihan rauhassa. Muffe ei ole vielä menossa minnekään, vaikka siitä yksi erittäin potentiaalinen asiakas soittikin. Heillä kuulemma on entuudestaankin yksi hevonen ja nyt he tarvitsisivat perheelleen nuorempaa kilpaponia", Jupe hymyili ja jatkoi, "se saisi varmasti siis loistokodin!"

Ponitallin pihassa ei ollutkaan enää iloista puheensorinaa vaan syvä hiljaisuus. Päkä niiskutti hiljaa topinsa helmaan ja mutisi itsekseen jotain. Muut tytöt katselivat toisiaan silmiin ja miettivät, miten piristää allapäin olevaa Päkää. Muffen hoitaja oli tosiaan oikea tulisielu, joten väärän sanan sanominen tähän väliin tietäisi sotaa, tulta ja tappuraa. Harmiksemme Jupe ei kertonut minne tuo valkoinen satuponi lähtisi Harmaarannasta... Ikävähän sitä joka tapauksessa tulisi!

Tallissa alkoi pyöriminen ja hyöriminen, sillä hevoset pitäisi laittaa kuntoon neljältä alkavalle ratsastustunnille. Luvassa oli taas alkeistunti, joten kentälle varustettiin Remu, Max, Marinka, Liekki ja Pipsa. Ponien hoitajat lähtivät hakemaan niitä sisälle varustettavaksi ja minä lupasin hoitaa Remun, kun sen hoitaja oli tällä hetkellä ulkomailla viettämässä lomaa. Remu oli oikein hauska tapaus, kermakarkin värinen risteytysponi, jolla oli tuhkan värinen harjas ja oikeassa etujalassa korkea, yli polven menevä sukka. Muutenkin tuo oli oikein miellyttävä luonteeltaan, alkeisratsastajien lemppari!

Ponit saatiin ajoissa ratsastuskentälle, jonne tuntilaiset ne taluttivat. Ihailevat pikkutytöt rapsuttivat ja lellivät ratsujaan, lärpättivät ja kikattivat. Heillä olisi edessään varmasti oikein hauska ratsastustunti Artsin vetämänä.

"Kikka, eiks ollu aika vaikee tilanne aikasemmin taukonurkalla?", paras ystäväni Maisa kysyi.
"Mmm, oli. Kamalinta olisi jos oma hevonen tai edes hoitoponi myytäisiin!", kauhistelin kun kuvittelin, jos vanhempani päättäisivät myydä Kafkan.
"Niimpä! Turpo nyt tuskin lähtee mihinkään, se on kaikkien lemppari ja sopii kaikille tunneille", Maisa huokaisi tyytyväisenä.
"Hih, totta. Se vähän niin kuin kuuluu Harmaarannan vakikalustoon, se on ollut täällä AINA!", sanoin Maisalle.
"Miten muuten Kafkan jalka?", Maisa kysyi.
"Hyvinhän se. Sitä täytyy vielä pitää vähän aikaa levossa ja kylmätä kunnolla, mutta ei siinä mitään vakavaa ollut kun eläinlääkäri kävi täällä", valaisin ystävääni.

Kafka tosiaan loukkasi laidunnellessa jalkansa, kun Artsin kilpahevonen Chalimar potkaisi sitä. Onneksi siinä ei käynyt tosiaan pahemmin! En olisi kestänyt ajatusta siitä ettei Kafkasta olisi enää ratsuksi... Se on vieläpä niin hyvässä iässä, että meillä on aikaa kilpailla ja keskittyä ratsastustunteihin.

Pian tallikäytävän täytti raudoitettujen kavioiden kopina, kun tuntilaiset toivat poneja sisälle huollettavaksi. Osa tytöistä näytti väsyneiltä ratsastustunnin jälkeen, mutta suurin osa iloitsi hyvin menneestä tunnista ja halailivat ratsukoitaan sydämenkuviot silmissään.

Arkisto: 28.07.2010 Kuin mustanaamio: kuka kumma tuo on?

"Kikka!", kuului ääni edestäpäin. ".. tänään ei sada, lähdetään kyläkaupalle Turpon ja Kafkan kanssa!", tuttu ääni saavutti minut.
"Maisa! Jee, lähdetään ehdottomasti. Hih hih hii.. jos saan Kafkan kiinni", hihittelin. 
"Onneksi Turpo ei jaksa juosta minua karkuun, kun on niin lihava. Hih!", Maisa naureskeli.

Kuten normaalistikin oli tallissa suuri vilinä, kun tuntiratsastajat tarkastivat hevosiaan listoilta ja juoksentelivat ympäriinsä hakemaan hevosia varustettavaksi. Toinen toistaan laiskempia ja tylsistyneempiä poneja sekä hevosia asteli talliin raahaten jalkojaan perässä. Nuoret ratsastajat halailivat pörrötukkaisia poneja, joiden otsatukasta roikkui yksi jos toinenkin heinäkorsi laitumella temmeltelystä. Kukapa nyt haluaisi kuumalla ilmalla lähteä nelistämään pölyävälle kentälle, kun vieressä oli suuri laidun, jossa muut hevoset saivat nauttia? Minä en ainakaan!

"Tiina! Varo sen ponin takapäätä! Se voi potkaista, kun inhoaa kärpäsiä!", Jupe torui Tiinaa, joka suki Alli- ponin takkuista häntää. Tyttö vain mulkaisi ratsastuksenopettajaa ja jatkoi toimiaan.
"Rauhoittukaa! Täällähän on täysi hulivilinä menossa! Siivotkaa jälkenne ja varusteet pois hevosten jaloista! Pehnainen sentään, saatte ravata kevyttä ravia ilman jalustimia viisitoista kierrosta tänään!", Jupe komensi ja aivan syystäkin.
"Eikä! Haluan maastoon... Nyt on liian kuuma kentällä ratsastamiseen", marisi Jaana, joka oli hieman pyöreä ja tunnettu äitinsä kautta, joka omistaa suuren kauppaketjuliikkeen. Muut yhtyivät Jaanaan.
"Älkää unta nähkö, että tänään mentäisiin maastoon! Rankka tunti tulossa", Jupe virnisteli ilkeästi.
"Onneksi meillä ei ole tuntia! Turpohan kuolisi tuonne..", Maisa voivotteli kun mietti tuntilaiset tulevaa menoa kentällä.
"Niinpä. Huominen tunti voi olla kiva", mainitsin Maisalle siinä toivossa, että Jupe ei olisi auringonpistoksen saanut huomenna.
"Maisa ja Kikka! Joudun lähteä aikaisemmin, joten saatte pitää tytöille lopputunnin ja tarkistaa, että kaikki menevät hyvin", Jupe sanoi.
Jupe on monesti antanut meidän vetää tunnin loppuun, kun hänellä on palanut pinna tai sen on pitänyt mennä asioille. Onneksemme luottamusside on suuri tallinomistajaan sekä hyvään ratsastajaan, jolta saa asianmukaista opetusta, vaikka mies osaakin olla ärsyttävä. "Kyllä kiitos seisoo edessä..." on äitini useasti maininnut, ja tässä se huomataan: kun tekee työnsä hyvin pääsee tekemään aina suurempia vastuutehtäviä.

 Päivi, Salla sekä Katri katsoivat meitä tuimina, kun saamme pitää tunnin loppuun.
"No, meillä onkin parempaa tekemistä!", tytöt tuiskivat.

Kun tuntilaiset aloittivat ratsastustuntia Jupen huutaessa käskyjä aidalta päädyimme Maisan kanssa siivoamaan hevostemme karsinat sekä sitä kautta istumaan toimistoon juttelemaan. Ihmettelimme Päivin, Sallan ja Katrin käytöstä, kun eilen he olivat olleet aivan hyviä ystäviä, mutta jälleen kerran muuttuneet mustamaalaajiksi sekä ilkeiksi. Se vika noissa kolmessa oli, että niille ei uskaltanut kertoa mitään. Kerroin Päiville viettäväni aikaa Artsin kanssa aivan ystävinä, mutta suuttui siitä hurjasti. Artsi oli Päivin entinen poikaystävä, ja koska poika oli mahdottoman hyvä ratsastaja ja hevostenkäsittelijä, olisi kaikki halunneet olla sen kanssa. Minä ja Artsi ollaan vain ystäviä, mutta ilmeisesti ei Päivi sitä ymmärrä... Olen kuulemma Artsin "salarakas, josta kukaan ei tiedä mitään", näin Päivin sanojen mukaan. Onneksi minulla on oma ihana Kafkani, jolle voin kertoa kaiken pelkäämättä mitään. Ikuinen ystäväni ♥

"Tytöt! Tulkaa mun täytyy lähteä", Jupe huusi ulkoa, kun minä ja Maisa mietimme omia asioitamme.
"Tullaan tullaan", hihkuimme yhdessä, kun pääsimme pitämään tuntilaisille raskaan lopetuksen tunnille. Onneksi he kumminkin olivat alkeiskurssilaisia.
"Kiristäkää ohjat ja nostakaa jalustimet hevosten kauloille!", Maisa käski.
"Minä laitan muutaman puomin maahan, jotka ylitätte ensin käynnissä ja sitten ravissa!", minä huudahdin perään ja lähdin kokoamaan puomeja kentälle.
"No me luultiin jo, että pitäisi keventää uudestaan viisitoista kierrosta...", Saija huokaili Muffe- ponin selästä väsyneenä.
"Ei tarvitse, mutta nousette kevyeeseen istuntaan, kun ylitätte puomit", Maisa lisäsi.
"EI OLE TOTTA!!", tytöt rääkäisivät yhteen ääneen.
"Jos ei kelpaa, keksitään vaikeampaa", kerroin ikävän totuuden jokaiselle punakasvoiselle tytölle.
Työtä käskettyään ratsastajat kiristävät ohjat ja suuntasivat jokainen vuorollaan maapuomille nousten kivuaalisti sekä uhkien kevyeeseen istuntaan. "Aiih, jalat", kiljahti yksi, "Aih.. aih.. aih!", rääkyi Saija Muffen selästä. Maisa ei voinut pidättää enää nauruaan ja repesi hykertelevään hihitykseen nurmikolle pidellen maahansa. Minäkin tirskaisin pari kertaa, mutta ryhdistäydyin ja neuvoin ratsukoita toimimaan oikein. 
"No niin, hyvä. Ottakaa käynti, löysätkää ohjat ja kiittäkää ratsuja!", käskimme tyttöjä, jotka nuokkuen istuivat hevosten ja ponien selässä.
"Minä en halua Muffea! Senkin ruma läskikasa!", Saija marisi.
"Ole hiljaa typerys! Muffe on paras eikä mikään läski!", Sanna komensi newforestponi Timatin selästä. Muffen vakihoitaja Päivi murisi itsekseen tallinovelta tytöiltä ja juoksi hakemaan Muffen käsiinsä heti, kun Saija oli laskeutunut sen selästä alas.

Kiiruhdimme Maisan kanssa hakemaan hevosiamme laitumelta, joka onnistuikin yllättävän nopeaan ja vaivattomasti.
"Kafka! Minulla oli ikävä sinua...", huokaisin ja upotin pääni punaisen hevosen mustaan harjaan. Tamma painoi päätään alas, ja lopulta hamusi taskujani.
"Hih, eikai Kafkalla ole nälkä!", Maisa naurahti, kun yritti vetää perässään kirjavaa Turpo- ruunaa, joka työni päätään kokoajan ruohikkoon.
"Ilmeisesti, mutta niin myös Turpolla. Hih hih hii..", hihittelin.
Häntiään huiskuttelevat hevoset kävelivät perässä laiskasti, ja Kafka hengitti kuumaa hengitystään suoraan selkääni, kun painoi turvallaan minua kokoajan eteenpäin. Tammalla saattaisi tänään olla hieman energiaa, sillä en ollut ratsastanut sillä pariin päivään. Toisaalta kun on näin kuuma, niin en usko sen yrittävän mitään metkujaan ja onhan meillä kaverikin mukana. 
Tallissa hoidimme hevoset ratsastuskuntoon ja juotimme niille vielä sangolliset vettä, että jaksaisivat kantaa meidät kyläkaupalle hakemaan Jaffaa sekä tervehtimään ihanaa Terttu- myyjää, joka aina kertoi kylän mehevimmät juorut! Josko alkoholista kiinnostunut Jaska olisi jo saanut Tertun lämpeämään ja saanut tämän vaimokseen...

"Menoksi!", Maisa kiljaisi Turpon selästä, kun sai punnerrettua itsensä sinne.
"Jepulis! Matka alkakoon kohti Tertun kauppaa", vastasin ystävälleni. 
Matkasimme hiekkatietä pitkin kohti kauppaa, ja nautimme hevosten keinuttelevasta askeleesta. Pari laukannostoa kerkesi mahtua mukaan sekä pienet ravipätkät ötököitä estääksemme, mutta kamalasti ei viitsinyt hevosia käskeä, koska ilma oli erittäin raskas sekä painostava. Kafka piti päätään koreasti ylhäällä, kun puolestaan Turpo-poni näytti niin kiinnostuneelta, että tuumasi pysähtyä jokaiseen mutkaan. 
Kaviot polkivat tien oikeaa reunustaa. Silloin tällöin raudoitettu kenkä tapasi kiven, joka vieri ojaan. Tie, jota ratsastettiin viisti järvenrantaa. Sirkat sirittivät kesän uneliaassa lämmössä. Kärrytiellä kasvoi pitkää heinää ja tähkäpäät viistivät ratsujemme jalkoja.

"Maisa ja Kikka! Turpo ja Kafka! Tulkaa sisään ja sitokaa ratsut kiinni tuohon aitaan", Tertun lämmin vastaanotto sai suut kaarelle.
"Mitä teille kuuluu? Ei ole näkynyt taas hetkeen!", Terttu iloitsi, kun näki kasvomme.
"Hyväähän meille. Harmaarannassa on samanlaista kuin aina. Jupe rääkkää tuntilaisia ja stressaa loppukesän leiristä..", huokaisimme.
"Jaaha. Voihan pahnainen, vielä yksi leiri?", Terttu kiljaisi, sillä se tietäisi hänelle lisää töitä.
"Joo! Me odotetaan sitä tosi innolla, koska ollaan siinä mukana", ilakoimme.
Maisa kävi hakemassa Jaffa-pullon hyllyköstä ja vieritti kolikot pöydälle. 
"Terttu valitettavasti meidän pitää lähteä, kun päiväkin laskee ja meidän syöpöillä on nälkä", ja hyvästelimme Tertun.

Matka kärrytietä kohti tallia sujui hyvin, ja hevoset lisäsivät vauhtiaan mitä lähemmäksi pääsimme tallia. Harmaarannan ylle oli laskenut hiljaisuus, mutta muutamat kavionkopseet täyttivät ilman. Pölypilvi nousi Harmaarannan kentän suunnalta, ja täysin musta ratsukko harjoitti esterataa. Ilta-aurinko laski kauniisti tallin taakse, ja Kafkan harja näytti liekiltä, joka valtasi koko harjanteen: sen askellus synnytti harjaan villiä liikehdintää. Mutta kuka tuo ratsukko oli? Ja tuo ihminen?

Arkisto: 26.07.2010 Raju ukonilma

Aamupäivällä lähdettyäni pyöräilemään kohti tallia mietiskelin tulevaa päivää. Nyt jo ilma oli hyvin painostava sekä ahdistava, joten uskoin olevan ukonilman tulevan. Vaikka Kafka onkin perinpohjaisesti rauhallinen ja rehti hevonen ei se voi siltikään sietää ylhäällä pamahtelevaa rajua ukkosta, joka saa tallissakin harjat hyppimään laatikoistaan ulos. Tänään taitaisi edessä olla Kafkan pyydystäminen laitumelta...

Eri väriset sekä kokoiset päät nousivat kuontalosta ylös nopeasti, kun kavioeläimet kuulivat pyörän renkaiden alla soran rapsahtelevan sekä vinkunan polkupyörästä, joka toisti itseään kokoajan sillä poljettaessa. "Hei Kafka!", tervehdin punaista tammaani, joka vain laiskasti huiskaisi hännällään ja keskittyi syömiseen: "Minulla on nyt loma", sanoakseen.

"Heippa Maisa!", tervehdin Turpon omistajaa.

"Hih, hei Kikka! Ajattelinkin juuri sinua, kun taitaa tuo ukonilmakin olla tulossa.. Miten ikinä saammekaan mutapallomme laitumelta?!", Maisa tuskasteli.

"No sanos muuta, Kafka näytti nyt jo niin innokkaalta. Eiköhän me jotain keksitä kuten toissapäiväinen lassoaminen!", naurahdin kovaan ääneen, johon Maisa lopulta yhtyi kikattamaan.

"Hih hih.. Mutta voisin siivota tamman karsinan. Oletko tehnyt jo Turpon hommat?", selvensin mieltäni hieman, vaikka naurunpyrähdykset saivat vedet valumaan silmistäni.

"Äh, en. En ole jaksanut. On niin tuskaisen kuuma ja ahdistava ilma", Maisa tokaisi surullisena.

"Niinpä. Ei taida tulla meidän kyläkauppareissusta ratsain mitään..", huokaisin syvää ja lähdin siivoamaan Kafkan karsinaa Maisan rupatellessa Turpon karsinasta. 

Siivilöin talikolla karsinasta likaiset aluset pois ja jätin keskelle kasan hyvää purua kunnes kävin kippaamassa kottarit.

"Huh! Minulla on kuuma ja jano!", marisin tuskaisena.

"Sanos muuta. Istahdetaanko ulos tai tallihuoneeseen kun ollaan siivottu loppuun?", Maisa kysyi.

Nyökkäsin hymyillen vastaukseksi ja lähdin levittämään purut Kafkan karsinaan sekä lisäsin puhtaita. Taidettaisiin hepat ottaa tänään yöksi sisälle jos ei raju ilma yllätä meitä aivan tyystin, mietiskelin ja toivoin, että hevoset saisivat olla yön ulkona, sillä Kafka ei mielellään kuluttaisi aikaansa karsinassa. 

Pian istuimmekin Maisan kanssa ulkona päivävarjon alla juoden kylmää omenamehua, joka oltiin tehty Arvalan tilan omista omenoista. Katselin lähes mustia pilviä huolestuneena, joiden takaa yritti kellertävä aurinko pilkistää. Pian auringon kumminkin peitti tumma hahmo, jonka lippis roikkui säälittävästi sivulla.

"No mutta tytöt! Joko on karsinat siivottu ja ruuat laitettu?", tunnistin sen Jupen ääneksi, talliomistajan.

"Äh, karsinat siivottu, mutta ruuat jää myöhemmälle", Maisa inahti laiskahti pyyhkien hikeä käsivarteensa.

"Voi teitä naisia...", Jupe inisi ja lähti saapastelemaan kohti tallia "... tänään ei pidetä tunteja!", hän huusi vielä perään.

"Ei me oltaisi tunnille tultu tänään vaan lähdetty kyläkaupalle yhdessä Turpon ja Kafkan kanssa", kerkesin vielä huutaa Jupen perään ennenkuin saappaan natisevat äänet katosivat ilmastointikoneen hurinaan.

"Phuuh, minä en ainakaan jaksaisi Jupen tuntia! Jouduttaisiin vielä keventää ilman jalustimia", Maisa saneli ja näytti jo valmiiksi kalmankalpealta miettiessään keskiviikon ratsastustuntia.

"Hih, tosin en minäkään. Uittoreissu olisi kiva", mainitsin.

Aivan yllättäen, kuin Turpo heittäisi takapuoltaan, alkoi hirvittävä rankkasade sekä pauke. Juoksimme Maisan kanssa talliin melkoista haipakkaa, ja Jupe nauroi kauhisteleville katseillemme. "Jätetään hevoset ulos, kyllä ne siellä pysyvät", hän vain sanoi ja katosi jälleen toimistoon. Änkesimme hetken päästä hänen peräänsä, ja istuimme kahdelle hetekalle odottamaan ukkosen jyrinän laantumista sekä sateen loppumista.

Loppupäivä kuluikin istuessa toimistossa pyöritellen sormia sekä jutellen litimärkien tyttöjen: Päivin, Sallan, Katrin sekä Hannan kanssa. Raukat olivat olleet matkalla tallille, kun rankkasade oli alkanut, ja he olivat vieläkin aivan kauhusta kalpeina, kun miettivät jos salama olisi iskenyt heidän viereensä: mitä tytöt olisivat silloin tehneet?

Arkisto: 29.03.2010 Kirkas kevätpäivä

Onnekseni maanantaipäivä ei ollutkaan harmaan synkeä kuten eilinen vaan tavattoman kirkas ja kaunis päivä. Matematiikan tunnilla kurkkailin ulos ikkunasta, ja haaveilin jo Kafkan jälleennäkemisestä sekä tulevasta päivästä. Olin suunnitellut meille pienen esteharjoituksen äidinkielen takasivuille, ja ratsastusreissusta tulisi vauhtinhuumainen kokemus! Pian kello pirisi ilmoittaakseen tunnin olevan päättynyt, ja kiireiset koululaiset hurrasivat ilosta sekä tuolit raapivat ilkeästi maata. 

- Hei Kikka!, kuului takaani tuttu ääni.

- Hei vain Heini ja Lotta, tervehdin takaisin Witherben tallityttöjä, joihin olin tutustunut.

- Tulethan tänänä tallille?, tytöt kysyivät miltein samaa aikaa.

- Enhän minä Kafkaa voi yksinkään jättää!, naurahdin vastaukseksi.

- Oletko suunnitellut mitä tälle päivää? Ratsastatko?

- Kyllä ajattelin Kafkan liikuttaa kentällä esteiden merkeissä.

- Hienoa! Pääsisinkö minä kanssasi hyppimään? Mari lupasi, että saan palkaksi eilisestä ratsastaa Veeralla!, Heini hihkui.

- Joo, tule! Siitä tulee huisin mukavaa. Nähdään tallilla pian!, innostuin ja vedin takkini ylle.

Tallikäytävällä seinää vasten omissa oloissaan nojasivat musta yleissatula, meksikolaisella turpahihnalla varustetut suitset, jänne- ja hivutussuojat sekä musta kypäräni. Sain siivottua Kafkan karsinan, ja vein sinne vielä puhdasta purua alusiksi, jotta tamman varmasti kelpaisi nukkua yön ylitse. Mari olikin kerennyt jo laittaa iltaruoat valmiiksi omiin kippoihinsa rehuvarastoon, joten aikaa säästyi siinäkin. Nappasin Kafkan keltaisen, iloisen värisen riimunvarren mukaan ja suuntasin matkani kohti laitumia. Minun oli pakko pysähtyä aidan viereen ihailemaan punaruunikkoa tammaa, joka painoi turpansa kiinni ryntäisiin, ja hyppäsi siitä suoraan pystyyn huitoen etujaloillaan ilmaa. Nopeasti se laskeutui kevyesti alas, ja lähti laukkaamaan ympäri laidunta. Ja mitenköhän minä tämän saisin edes kiinni?

"Kafka, tule syömään!", yritin houkutella luokseni korskuvaa tammaa, joka mukanaan villitsi muutkin hevoset. Astuin laitumen valkeiden aitojen sisään, ja yritin rauhoitella ympäriinsä juoksevaa hevosta, jonka häntä viuhahteli kuin siluetti kirkkaalla taivaalla.

- Anna sen rauhottua. Tule vaikka komeroon, kuului yllättävä ääni takaani, jota säikähdin.

- Kyllä se pian rauhoittuu.., tokaisin nopeasti vastaukseksi lehahtaen punaiseksi kuin kesäinen ja kypsynyt puolukka.

- Kuinka vain, Mikke hymyili ovelasti ja pyöritteli päätään.

Mikke oli tallilla pyörivä kahdeksantoista vuotias poika, joka pyörii siellä aivan vain taskurahan toivossa. Mutta miksi ihmeessä, kun hän omistaa Cadillacin? Sen siniset silmät olivat kuin ulkomaiden meri, ja tunnettiinhan se Witherben naissankarina. Sen vitsit oli kuuluisimpia kaikista, ja olihan se kerennyt jo seurustella entisen hoitajan, Riinan, kanssa. 

Päätin kumminkin lompsia kohti punaista tallirakennusta odottamaan, että vauhkot hevosen rauhoittuisivat.

- Mistä sinä mitään hevosista tiedät? Puuhailet vain niiden juoksijoiden kanssa, sanoin Mikelle, joka vangitsi minut upeilla silmillään.

- Jokaisella meillä on salaisuudet. Eivät ne papitkaan syyttömiä ole, ja hän naurahti makeasti.

- Mm.. Totta sekin. Onko Heiniä muuten näkynyt?

- En ole nähnyt. Kyllä se pian tulee, Mikke vakuutti

- Mihin kiire?, hän vielä kysyi perään.

- Ei kun me lähdetään kentälle hyppimään Kafkan ja Veeran kanssa, sanoin innokkaana.

- Äh! Lähtekää ajamaan!

- Kafkaa ei ole opetettu ajolle, ja se on aivan ratsuhevonen, sanoin ivallisesti ja hieman muristen.

- Okei okei, ota rauhassa!, Mikke sanoi.

"No niin tamma!", lausahdin kerskuvalle Kafkalle, jolla vieläkin olisi ollut menohaluja laukata häntä tötteröllä ympäri laidunta muiden kanssa. Se tepasteli vierelläni kohti tallia roiskuttaen ratsastushousuilleni loskaa. Kaviot rapisivat hiekkasekoitteessa, jota oltiin talven mittaan siroteltu jäälle etteivät ihmisten olisivat kokoajan nurin, ja makaisi omalla takamuksellaan valitellen kipeitä paikkoja. Kafka hörisi pienesti kunnes päästi kunnon hirnahduksen muille, ja kiersi minut ympäri. "Rauhoitu, kohta lähdetään hyppäämään", sanoin rauhattomalle hevoselle.

Päästin Kafkan hetkeksi aikaa karsinaansa, kun kävin hakemassa varusteiden vierelle vielä harjaämpärin, jotta saisin harjattua tammani ennen ratsastusta. Samassa Heini ilmestyi tallille, ja lähtikin hakemaan Veeraa laitumelta, jotta pääsisimme lähtemään. Pian puheensorina ja kavioiden kopse rikkoi täydellisen hiljaisuuden, kun porukka alkoi tulla hoitamaan hevosia. Nappasin Kafkaa keltaisesta riimustaan, ja talutin sen käytävällä seisomaan. Hetkessä Veera ja Kafka seisoivat käytävällä valmiina odottaen ratsastajiaan.

- Voi miten hyvässä kunnossa kenttä on, vaikka ilmat ovat olleet kamalia!, innostuin.

- Totta! Mari ja Jossu pitävät siitä hyvää huolta, sillä onhan täällä tuntejakin jos muistat, Heini nauroi räväkästi.

- Enhän minä tyhmä ole!, tivasin ja kikatin itsekin Kafkan selässä.

Hevoset kävelivät rauhassa ympäri kenttää minun ja Heinin letkautellessa hauskoja vitsejä tai muistoja viime viikon illasta, kun makoilimme hoitajahuoneen sohvalla loimet päällä. Lotta ja Janni nojautuivat kentänaitaa vasten tullakseen seuraamaan hyppyjämme.

- Tulisivat ne tuolit jo kentän vierelle!, Lotta marisi.

- Älä muuta sano! Jalkoihin sattuu jo nyt, yhtyi Janni Lottaan.

- Onpas täällä hevosen selässä mukavaa!, naurahdin ivallisesti närkästyneille tytöille.

Painoin pohkeeni Kafkan kylkiin, jolloin se nosti kauniin ja kevyen ravin. Ravasimme voltteja sekä muutamia kiemurauria esteiden ympärillä, ja yritin saada tamman rennoksi ja taipuisaksi. Ravin jälkeen siirsin hevosen laukkaan, ja tanner tömisi meidän mennessämme Jannin ja Lotan ohitse, jotka huokailivat omien ratsujensa perään. Miksi heidän pitikään antaa niille tämä päivä vapaaksi? Suuntasin kohti ensimmäistä okseria, ja nojauduin eteenpäin. Puhdas! Kiljahdin mielessäni, ja kaarsin Kafkan takaisin lyhyelle sivulle, josta ylittäisimme saman esteen vielä kertaalleen. Kafka nelisti rauhallisesti, ja otti muutaman lisäaskeleen ennen estettä. Liisimme esteen ylitse, ja Kafka viuhtoi hännällään terhakasti onnistuessaan sekä painoin turpaansa alaspäin. Suuntasin katseeni pystyesteelle, ja hyppäsimme sen ylitse.

- Minäkin haluan oman hevosen! Kuten vaikka Veeran.., Heini huokaili, kun siirryimme hyppyjen jälkeen käyntiin.

- Toivoin itsekin sitä vuosi sitten, ja sainkin lahjani, iloitsin.

- Pitäisikö meidän Kikka lähteä kävelemään loppukäynnit maastoon? Jos käytäisiin Korhosen kyläkaupan kautta hakemassa Jaffaa?, Heini ehdotti.

- Sopii paremmin kuin hyvin! Tämä hyppytreeni olikin niin kevyt, sanoin ja katosimme pian varjoina maastotielle Jannin ja Lotan jäädessä katsomaan peräämme. Kävelimme rauhassa Viitatietä pitkin muutamien autojen huristellessa ohitse. Onneksi Vihtamäki oli niin pieni kylä, ettei vastaan tullut kuin korkeintaan pari autoa sekä tusina lenkkeilijää. Taitoimme reittiä koivupuiden reunustamaa tietä pitkin, ja kaviot kopsahtelivat epäsäännöllisesti aukeeseen asvalttitiehen. 

Kyläkaupalle saapuessamme sidoimme Veeran ja Kafkan kiinni puuaitaan, jota jatkui vain pari metriä. Ilmeisesti ei ollut Taina jaksanut sitä tehdä loppuun.

- Hei Taina! Tultiin hakemaan Jaffaa, kun takana on niin raskas hyppytreeni, Heini naurahti.

- No hei tytöt! Kävellenkö te tulitte näin pitkän matkan?, Taina kauhistui.

- Ei toki! Kafka ja Veera seisovat tuossa aidassasi kiinni, Heini sanoi, ja samassa Taina kurkkasi kaupan ikkunasta ulos.

- Voi kun ne ovatkin upeita!, Taina sanoi, ja lähti hakemaan meille kaksi Jaffa- pulloa.

- Kiitos!, kiitimme Heinin kanssa, ja vieritimme kolikot tiskille. 

Oli aika lähteä kävelemään takaisin tallia ettei pimeä yllättäisi meitä selän takaa. Reissu takaisin onnistui yhtä hyvin kuin tullessaankin, ja matka tuntui taittuvan paljon nopeampaa.

Tallille päästessämme riisuimme hevoset, ja harjailin Kafkaa vielä. Syötin sille muutaman herkkuporkkanan palkkioksi hyvästä käytöksestä, ja halasin sen lihaksikasta kaulaa.

- Tulen pian takaisin! Menen levähtämään vain hoitajientupaan, sanoin Kafkalle, joka painui karsinaansa maate piehtaroidakseen.

Arkisto: 28.03.2010 Maastoreissu Kafkan kanssa

Kävellessäni tallille kohtaamaan jälleen kerran upeaakin upeamman puoliveritammani sointui askeleistani loskan litinä, joka oli kuin musiikkia ilman lyriikoita. Harmaaksi kevätpäiväksi oltiin sovittu Oresaman, Joksun ja Fridan kanssa maastoreissu. Me yhdessä Jemen ja Joksun kanssa nähtäisiin Viitasaaren kulmassa, jossa huhuttiin olevan pelottava kummitustalo. Ajatus vanhasta, pelottavasta talosta sai kylmät väreet kiirimään pitkin selkäpiitä. Siirsin kumminkin ajatukseni talliin, jonka tarhassa laiduntelisi Kafka-tammani.

Aamusta alkaen oli sade rakoillut, ja näyttänyt meille lupaavan kaunista kevätpäivää, mutta yhä uudelleen aurinko painui unten maille pilviharsojen taakse. Katsahdin tarhoille päin, josta kurkisti monta erilaista hevosenpäätä, mutta etenkin tuo yksi sai kuohumaan sisälläni lämmön ja rakkauden tunnen. Harmollinen hirnunta kaikui pitkin tallipihaa, ja huusin hevoselleni tervehdykset.

Kafka pääsin tovin kuluttua rauhoittumaan talliin ja pakoon polvia myöten hipovasta liisteristä, jonka sade ja lumi oli saanut aikaiseksi. Nojasin karsinan oveen, ja katselin maata hamuilevaa Kafkaa, jolla ilmeisesti oli hieman nälkä.

- Käydään ensin maastossa, sitten saat ruokaa!, hihkaisin hevoselle, ja lähdinkin hakemaan Kafkan varusteita varustehuoneesta.

Punaruunikon hevosen karva kiilteli tallin loistoputkivalaistuksessa, kun minä suin sen läpikotaisin. Odotin niin kovasti kesää, että päästäisiin tästä hurjasta talvikarvan määrästä eroon! Juuri tälläkin hetkellä fleecetakissani leijaili yksittäisiä karvoja, joita olivat silmät ja suut täynnä. Nappasin harjaämpärin päältä vielä keltaisen sienen, jolla harjasin Kafkan kauniin pään läpikotaisin. Nyt se näyttäisi edustavalta myös muiden ratsukoiden edessä.

Tallinnurkilla hyppäsin Kafkan selkään, joka seisoi rehdisti paikallaan odottaen kylkiin painallusta. Säädin vielä satulavyötä tiukemmalle, mutta ilmeisesti Kafka oli toista mieltä. Tamma tarpoi paikallaan roiskuttaen loskaa myöskin minun päälleni, ja sen häntä pyörähteli raskaassa ilmassa. Rauhoittelin tammaa hetken aikaa kunnes sain satulavyön viimeinkin tarpeeksi tiukalle, ja maiskautin sen matkaan. Joksu varmasti jo odottaisi meitä!

Boriksen, Jemen ja Laman kanssa maastoreissu sujui oikein hyvin! Kafkassa vaikuttava täysiverisen kuumuus sai sen välillä pyöräyttelemään häntäänsä sekä sohimaan etujalkojaan eteenpäin. Urmanmutkassa päätimme nostaa laukan, ja laukata rauhallista tahtia tien päähän asti. Onneksemme kukaan hevonen ei ryöstänyt uudessa porukassa, ja iloiset naurunsorinat peittivät tuulenhuminan korvissamme.

Kiersimme Viitajärven kautta kotitalleillemme, ja kaunis järvi oli melkein jo sulaa. Pian vesikuuro yllämme päätti päästää pieniä pisaroita virkistykseksi, jotka osuivat hellästi maahan. Kotimatka jatkui pienen tauon jälkeen, ja päätimme vielä nelistää pienen matkan. Heitimme toisillemme hyvästit, ja matkasin pienen mutkan kautta Kafkan kanssa kotiin.

Tallissa oli tyytyväinen ratsukko muiden touhutessa kilpavarusteiden kimpussa, sillä olisihan huomenna suuripäivä joillekin. Kenttämestaruuden karsinnat olivat alkaneet, ja jokainen viihtyi tallissa omissa oloissaan puunaten hevosia valmiiksi. Minä kaulailin iltamyöhään Kafkan kanssa, joka keinutti päätään sylissäni tuhisten välillä herkästi. 

- "Minun on pakko rientää. Kello on jo kahdeksan, ja minun pitää vielä tehdä matematiikan läksyt, vaikka kaikista mieluiten olisin täällä. Mutta isä ja äiti ovat tehneet hyvin selväksi, että ellei koulu mene hyvin, niin sinusta on luovuttava. Sitä en salli tapahtuneeksi! Hei hei rakkaani, ja hyvää yötä", toivotin torkkuvalle Kafkalle.